Kun ymmärretään, että myös aineeton hyödyke on hyödyke eikä kenelläkään voi olla velvollisuutta tehdä työtä (valmistaa hyödykkeitä) ilmaiseksi, voidaan asiassa päästä eteenpäin.

Toistaiseksi asia on kärjistynyt vasta musiikkialalla, koska kappaleiden lataaminen laittomasti on suhteellisen helppoa ja nopeaa. Samoin ihmiset ovat tottuneet kuuntelemaan radiota maksutta ja uskovat näin ilmeisesti, että radiossa kuuluva musiikki on “ilmaista”. Mielipiteenmuodostusta on muokannut myös se, että hankitusta äänitteestä on laillisesti ollut mahdollisuus tehdä kopioita omaan käyttöön.

Monilla on myös ihmeellinen käsitys siitä, että vain fyysinen esine (levy tai tiedosto) voi olla hyödyke, jolla on hinta. Musiikkitallenteessa se on kuitenkin vain “pakkaus” itse tuotteelle, joka on oikeastaan ääniaaltojen värähtelyä – siis kuultavissa oleva kappale.

Siis: on löydettävä malli, joka ei polje tekijöiden oikeuksia korvaukseen työstään, mutta joka samalla takaisi ihmisille mahdollisimman helpon ja edullisen tavan nauttia musiikista (tai kirjoista tai elokuvista tai…) mahdollisimman laajasti. Nykymalleista Spotify lienee lähimpänä tätä, joskaan se ei ole vielä onnistunut saamaan toimintaansa tasolle, jossa korvaukset tekijöille olisivat asianmukaisella tasolla.

Toisaalta: jossain YLEn tai MTV3:n suositusta ohjelmassa esitettävästä kappaleesta maksetaan Teostokorvauksia 1,49 euroa per sekunti. Miljoonalla katsojalla ja kolmen minuutin biisillä tämä tarkoittaa yhden esityskerran teostomaksuna (palkkana tekijöille) 0,027 senttiä / katsoja. Siis: neljäkymmentä katsojaa maksaa näkemästään kappaleesta yhteensä sentin palkkiota säveltäjälle ja sanoittajalle. Ei tunnu kohtuuttoman suurelta. Katsoja “maksaa” tämän joko konkreettisesti TV-maksun osana, satelliittikanavamaksuna tai suostumalla katsomaan mainoksia.